Miten lukemisen ilo syttyy ja pysyy?
Hehkuvat sanat -koululaiskyselyn vastaajista 17 prosenttia pitää lukemista todella kiinnostavana ja 48 prosenttia melko kiinnostavana.
Mitä syntyy, kun lapset ja nuoret saavat itse kertoa, mikä heitä lukemisessa oikeasti kiinnostaa – tai ei kiinnosta? Entä kun koulu, vanhemmat ja muut aikuiset eivät enää tarjoa vain Sinuhe egyptiläistä, Viisikoita ja muita kirjallisuushistorian pyhiä klassikoita tai oman lapsuutensa suosikkeja, vaan avaavat oven nykykirjallisuudelle, sarjakuville, räpille ja fanifiktiolle?
Vastaus: lukemisen kipinä. Se ei syty pakolla eikä velvollisuudesta, vaan vapaudesta ja ilosta.
Tämän kevään Sanataideviikko (17.3.–23.3.) tarjosi jälleen näkyvyyttä taiteelle, jossa kaiken keskiössä ovat sanat. Minulle yksi viikon kohokohdista oli Suomen sanataideopetuksen seuran Hehkuvat sanat -webinaari, jossa pureuduttiin lukemisen ja kirjoittamisen mahdollisuuksiin ja esteisiin kouluarjessa.
“Meidän koulussa kirjat on niin vanhoja, ettei ketään kiinnosta”
Hehkuvat sanat -hankkeessa toteutettu koululaiskysely keräsi lähes tuhat vastausta 4.- ja 9.-luokkalaisilta ympäri Suomen. Tulokset olivat herättäviä: vaikka suurin osa oppilaista lukee ainakin silloin tällöin, vain 17 prosenttia kuvasi lukemista todella kiinnostavaksi.
Syyksi mainittiin usein kirjojen ikä ja valikoima: vanhat, pölyiset kirjat eivät puhuttele. Lapset haluaisivat lukea kirjoja, joissa on jotakin heille merkityksellistä – kirjoja, joissa näkyvät heidän oma elämänsä, oma kielensä ja omat kiinnostuksenkohteensa.
Kun vapaus valita itseä kiinnostavia kirjoja puuttuu, katoaa myös motivaatio.
“Oikeasti kivoja kirjoja eikä vain jotain Finlandia-voittajia joista kukaan ei oikeesti tykkää ja että esim koulussa vois vaikuttaa siihen mitä kirjoja luetaan”, toivoi eräs koululaiskyselyn vastaaja.
Hyvä uutinen on, että kyselyn mukaan peräti 70 prosenttia vastaajista koki saavansa tukea ja kannustusta lukemiseen. Silti moni kaipasi lukemiseen lisää aikaa ja rauhaa, vähemmän paineita. Yhdessä avovastauksessa toivottiin konkreettisesti "nelinkertaisesti lisää lukuaikaaaaaaaaaaaa".
Lukeminen on enemmän kuin taito – se on tunne
Webinaarissa puhuneen Opetushallituksen erityisasiantuntijan Lotta-Sofia La Rosan mukaan lukeminen ei ole pelkästään taito, vaan myös sosiaalinen ja kulttuurinen kokemus. La Rosa esitteli Lukeva koulu -ohjelmaa, joka tukee kouluja rakentamaan yhteisöllistä, kielitietoista lukemiskulttuuria. Sen tavoitteena on
vahvistaa lukevaa kulttuuria koulun arjessa
kehittää lukutaidon tukea eri tiedonalojen yhteistyönä
luoda pysyviä lukemista tukevia rakenteita koulun toimintakulttuuriin
innostaa ja kannustaa kouluja lukutaidon parantamiseen systemaattisesti yhdessä koko kouluyhteisön kanssa.
Lukemisen motivaatioon vaikuttaa suuresti se, millaisia kokemuksia nuori saa tekstien äärellä. Onko lukeminen hetki, jolloin saa olla oma itsensä ja uppoutua tarinaan, vai suoritus, jonka jälkeen pitää olla heti valmis vastaamaan kysymyksiin?
Opetushallituksen Lukutaito-ohjelma ja Kansallinen lukutaitostrategia 2030 korostavat molemmat samaa: onnistunut lukemisen tuki vaatii yhteisöllistä otetta, arjen rakenteita ja pedagogista rohkeutta kokeilla uutta.
Kivat lukupaikat, kuten lukumajat, tekisivät Hehkuvat sanat -koululaiskyselyn mukaan lukemisesta innostavampaa.
Uuden sukupolven lukutavat: sarjakuvat, some ja fanifiktio
Perinteinen romaani ei ole enää lukijan ainoa vaihtoehto – eikä sen tarvitsekaan olla. Sarjakuvat, pelilliset tekstit, äänikirjat, blogit, spoken word ja lavarunous muodostavat uudenlaisen kirjallisuusmaiseman, jossa lukeminen on monimuotoista.
Hehkuvat sanat -kyselyn mukaan 33 prosenttia nuorista lukee sarjakuvia ja 24 prosenttia kirjoittaa blogia tai päiväkirjaa. Kirjavinkkien saamiselle tärkeä kanava on sosiaalinen media: 36 prosenttia vastaajista kertoi saaneensa lukuvinkkejä somesta.
Tätä ilmiötä tukee myös kirjasome: kirjatok, kirjagram ja kirjatube vaikuttavat vahvasti nuorten lukumieltymyksiin. Lukeminen ei ole yksinäinen harrastus, vaan siihen liittyy jakamista, keskustelua ja suosittelua.
Fanifiktio on tästä erinomainen esimerkki. Se on yhteisöllinen harrastus, jossa nuoret kirjoittavat jatko-osia, vaihtoehtoisia tapahtumakulkuja tai kokonaan uusia näkökulmia suosikkikirjojensa hahmoihin. Fanifiktio tarjoaa matalan kynnyksen mahdollisuuden kirjoittaa, kokeilla ja julkaista omia tekstejä.
Fanifiktion kirjoittaminen on monelle nuorelle paitsi luova kanava, myös tärkeä itseilmaisun ja yhteisöllisyyden tila. Kirjoittajat voivat käsitellä teksteissään identiteettiä, sukupuolta, kehoa ja muita henkilökohtaisia teemoja turvallisessa, kannustavassa ympäristössä. Fanifiktiofoorumit kokoavat yhteen tuhansia kirjoittajia, joille tärkeintä ei ole lukijamäärä vaan yhteys toisiin saman intohimon jakaviin lukijoihin ja kirjoittajiin. Fanifiktio on myös keino kehittyä kirjoittajana ja kokeilla rajojaan.
Ilmeistä on, ettei tulevaisuuden lukutaito siis perustu vain kirjoihin, vaan myös erilaisiin tapoihin kohdata teksti. Elämyksellisyyttä lukemiseen tuovat draama, pelit, media ja sanataide. Yksi keino tuoda eloa lukemiseen on Lukuteatteri-menetelmä, jossa oppilaat lukevat ääneen ja eläytyvät rooleihin mutta repliikkejä ei tarvitse opetella ulkoa.
Tai mitä jos oppilas tekisi kirjatrailerin tai kirjavinkkauksen videolle? Kun lapsi tai nuori pääsee mukaan vaikuttamaan ja kertomaan omia näkemyksiään, kirjallisuus alkaa tuntua omalta. Se ei ole enää vain jonkun muun kirjoittamaa, vaan jotain, johon hän voi itse jättää jälkensä. Toisin sanoen tarinat elävät, kun niihin pääsee osallistumaan. Nuoret lukijat eivät pelkästään lue – he luovat, muokkaavat ja julkaisevat. Se jos mikä on aktiivista lukijuutta.
“Ehkä lisää sellaista aikaa lukemiselle, jolloin ei ole paineita tehdä muuta”
Millaista lukemiseen ja kirjoittamiseen liittyvää toimintaa pitäisi olla enemmän, jotta lapset ja nuoret innostuisivat aiheesta? Hehkuvat sanat -kyselyn perusteella koululaisten toivelista on selvä. He haluavat lukumajoja, lukukavereita, pelejä, kirjastovierailuja, kirjahaasteita, kirjavinkkejä, lisää kirjoja näkyville ja ennen kaikkea: aikaa. Eivät tehtäviä eikä testejä vaan aikaa.
Lasten sanataidehankkeissa on myös toistuvasti havaittu, että oma kirja voi olla lapselle todella merkityksellinen asia. Esimerkiksi Kirsi Kunnaksen 100-vuotisjuhlavuoteen liittyneessä Lasten runovallankumous -hankkeessa jokainen vuoden 2024 ekaluokkalainen sai omakseen Haitulan taikahattu -kirjan, ja juuri se, että kirja oli oma eikä lainattu, teki siitä erityisen. Kun kirja on konkreettisesti omassa repussa, siihen syntyy aivan toisenlainen suhde: se saa kulkea ja kasvaa lapsen mukana.
Toisaalta oma kirja voi myös olla itse tehty: lapsen kirjoittama ja ehkä kuvittamakin tarina, joka on painettu vihoksi tai julkaistu digikirjana. Tällaiset kokemukset, joita monissa sanataidetyöpajoissa syntyy, saavat lapset tuntemaan ylpeyttä omista sanoistaan. Kun teksti lähtee omasta päästä ja muuttuu joksikin näkyväksi, kirjallisuus alkaa tuntua omalta, ei vain jonkun muun jutulta.
Mitä voimme oppia?
Hehkuvat sanat -kyselyssä oppilaat kertoivat, että heille innostavimpia lukemiseen liittyviä hetkiä koulussa olivat sarjakuvien tekeminen kuvistunneilla, kirjastovierailut, luovien tekstien kirjoittaminen ja kirjavinkkaukset. Toisin sanoen: kun lukeminen ja kirjoittaminen tuodaan osaksi arjen tekemistä, siitä tulee merkityksellistä ja kivaa.
Yksi tärkeimmistä viesteistä onkin se, että lukutaitoa ei rakenneta yksin. Tarvitaan yhteisö, tilaa kokeilla, aikaa uppoutua ja ennen kaikkea kuuntelemista. Lapset ja nuoret tietävät itse, mikä heidät sytyttää. Meidän aikuisten tehtävä on kuunnella ja uskoa heitä.